« Paluu 

Matka Münchenin olympialaisiin

Kari oli ollut Saksassa töissä jo koulupoikana, ja myöhemmin yliopistoaikana. Hänellä oli siellä ystäviä, jotka kutsuivat meidät kisojen ajaksi luokseen asumaan. Sen piti olla eräänlainen häämatka, jota varten säästettäisiin rahaa.

- Paljonko sillä tilillä on? Kari kysyi kahta kuukautta ennen kisoja. - Millä tilillä? minä ihmettelin. En ollut ottanut todesta hänen suunnitelmaansa.

Onneksi Tampereen Teatterinuorten ohjaajaksi ottamani draamastudiolainen Kati Hyvärinen meni naimisiin. Uudet avioparit, eli he, saivat pankista kodinperustamislainaa. Meille sellaista ei enää myönnetty. Keksimme silloin jakaa lainan keskenämme. He muuttivat Joensuuhun ja me lähdimme olympialaisiin.

Matkustimme Köpiksen kautta legendaarisella Finlandia-aluksella, jossa syttyi kapina, kun se tuli Lübeckin satamaan. Suomalaiset matkustajat olivat ahtautuneet ravintolan television eteen. Lasse Virén juoksi. Kuulutus kehotti kaikkia poistumaan laivasta. Lasse Virén kaatui! Kauhistunut monikymmenpäinen henkäys!

Ja televisio pimeni. Tarjoilija oli käynyt napsauttamassa vastaanottimen pois päältä. Alkoi kauhea kalabaliikki ja kaikki huusivat hurjina.

Mitään sanomatta pomppasi eturivissä istunut mies ylös ja iski vasemman koukun naisparan leukaan. Uhri tuupertui lattialle. Ketään ei kiinnostanut hänen tilanteensa.

Joku napsaisi television päälle ja me saimme nähdä, miten Lasse otti kultaa! Sen jälkeen alkoi yleinen pakeneminen paikalta.

*

Perillä Münchenissä saimme kokea tavallisen kisajännityksen lisäksi myös todellisempaa jännitystä. Eräänä aamuna havaitsimme joutuneemme keskelle "natsielokuvien" maailmaa. Olin ollut illalla aivan haltioissani katujen kansainvälisyydestä ja ihmisten innokkuudesta ottaa kontaktia ventovieraisiin. Aamulla niillä ajelivat tankit ja sotilaskuormurit. Kaikki oli muuttunut yhdessä yössä. Tuntui karmaisevalta. Elettiin Kylmän sodan aikoja, Itä-Saksa ei ollut kaukana.

Minä luulin tietysti Neuvostoliiton hyökänneen, mutta asialla olikin vielä kamalampi armeija. Palestiinalaisterroristit olivat iskeneet yöllä Olympiakylään ja alkaneet tappaa israelilaisia urheilijoita ja valmentajia.

Minä tunsin Suomessa naisen, jonka lapset olivat juuri muuttaneet Jerusalemiin isänsä luo. - Tästä tulee täysimittainen sota, ajattelin silloin.

*

Vielä tänäkin päivänä sitä sotaa käydään eri puolilla maailmaa. Aivan tavalliset ihmiset kuolevat kotinurkillaan, työmatkoillaan, kouluissa, junissa, laivoissa, lentokoneissa ja sairaaloissa. Jopa Egyptissä Hatsepsuthin temppelin pihalla, jossa mekin olemme vierailleet, arabiterroristit alkoivat ampua turisteja.

Terrorismi toi sodat taistelukenttien ulkopuolelle. Siviileistä tuli riistaa. Ja mikä hirveintä, noihin kivisydämisiin metsästäjiin ovat nyt liittyneet kotimaisetkin kahjot. Kouluampuja ei ole muuta kuin muiden matkija, matkalla kammottavaan "maineeseen", vain koska ei osaa elää itsensä kanssa.

Elämä on matka, josta ei voi tietää kuinka hieno siitä loppujen lopuksi tulee. Sillä elämä yllättää. Sehän on sen sisältö.

Vain kuolema on pysyvä olotila. Silloin ei olla matkalla minnekään.

*

Salatappajat ja terroristit eivät ole kyenneet hävittämään tavallisten ihmisten elämänhalua. Me koimme sen selvästi Münchenissä.

Kaikkialla kaupungissa ihmiset pysäyttelivät toisiaan, muodostivat keskustelevia ryhmiä, itkivät ja jakoivat yhteistä surua. Vapautta ja elämyksiä etsivien matkailijoiden kesken vallitseva ystävyyden ja hyväntahdon tunne ei kadonnut, vaan vahvistui.

- Pitäisikö olympialaiset peruuttaa? - Ei. Sillä silloin annettaisiin periksi murhamiehille.

Kisat jatkuivat. Ja elämä.



Site layout © 2012 Vidasoft Oy. All Rights Reserved.